Pehmeästä paketista uskontotaloustieteellisten verkkoresurssien kautta Ikuisiin öihin

Viime aikoina Turussa käydyissä keskusteluissa kaupungin jokirannan yövalaistuksen tarpeellisuudesta on yleisönosastojen palstoilla näkynyt puheenvuoroja, joissa annetaan ymmärtää niiden tarvitsijoitten olevan luultavasti lähinnä arveluttavaa ainesta, mikä nyt tuo elävästi mieleeni viime jouluaaton varhaiset pikkutunnit moisten loisteessa ennen aamun valkenemista kun Alvarista poistuttuani astelin itse pitkin Aurajokirantaa matkallani kohti kotia. Olin tuolloin tietoinen jonkin matkaa takanani kulkeneesta tuntemattomasta naisesta, jonka kanssa rohkenin sitten avata yllätyksellisesti keskustelun kääntymällä ympäri ja puhumalla hänelle ensin juuri tuosta kyseisestä yövalaistuskeskustelusta, johon hän totesi tarvitsevansa itse vain harvoin rannan valaistusta. Hän tiedusteli omista työtehtävistäni, joista ainoata mainitsemaani hän ei hupaisasti tainnut aivan uskoa siihen antamansa “Etkä oo!!” kommenttinsa perusteella. 🙂 Hetkeä myöhemmin ohittaessamme muuatta jonoa hän mahdollisesti tunsi sen väkeä, jonka taholta taisi kuulua tämän tapainen toteamus: “Et niin kovin helppo pala olekkaan…” Pian tämän jälkeen neitokainen sanoi pyytävänsä minulta anteeksi että lähentelee minua, minkä tulkitsin oikein otolliseksi tilaisuudeksi laskea käteni hänen lanteilleen. Sitten saavuimmekin jo oman kotikorttelini kulmalle ja vuorossa oli kiihkeää suutelua, minkä yhteydessä käsillenikin löytyi mieluista puristeltavaa. Nainen kysyi lähtisimmekö jatkoille. Olin ajatukselle kyllä sangen perso mutta en kuitenkaan kehdannut laskea häntä omaan kotiini, joka ei ollut siisteimmillään kun en lopulta ollut tehnyt poikkeusta vastoin kaavailujani yleisten joulutapojen noudattamatta jättämisessäni joulusiivouksen kohdalla. Hän itse ei puolestaan ollut myöskään innokas päästämään minua luokseen, josta kuulemma hänen lähisukulaisensa hakisi hänet joulunviettoon, joten kävimme tuloksettoman lyhyen “meille vai teille” -keskustelun ja menetimme näin molemmille arvatenkin mieluisan joululahjan… Tosin voi olla että moisen pehmeän paketin avaaminen olisi temmannut minut mukaan monenkeskiseen ihmissuhdedraamaan, minkä viite jononsuunnalta kuulunut lausahdus saattoi hyvinkin olla tai sitten neito vain kaipasi joulunaikaan kenties hänen mielessään liittyvää läheisyyttä. Toivotimme toisillemme vielä hyvää joulua jossakin säädyllisen ja vähemmän säädyllisen välimaastossa sellaisen väen edustajina, jotka etenivät sinne noin kymmenessä minuutissa öisen Aurajoen valojen kirkkaudesta… 🙂

Nainen

Komplementaarisia tai vaihtoehtoisia näkemyksiä esittämilleni mietteille uskontotaloustieteen suunnalta saattaa löytyä moisista kiinnostuneille religionomics.com sivuston linkeistä. Lopuksi vielä pieni soveltuva sitaatti hiljan suomennetuista Neil Gaimanin Ikuisista öistä, jonka teoksista ainakin Death the High Cost of Living:istä ja Death Time of Your Life:sta olen aiemmin hieman puhunut:

Kun piispan sihteeri ilmaisi halunsa tavata minut, tiesin asian takuulla liittyvän ryypiskelyyni. Ei sillä, että juominen olisi minulle ongelma. Olen irlantilainen; satojen vakavasti otettavien juopposukupolvien poika. Mutta näinä päivinä kirkon tulee varoa jo pelkkää väärinkäytöksen häivettäkin. Tiedän että AA:n kokouksissa käy pappejakin. Mutta en voisi mennä sinne kirkonmiehenä. Ihmisten pitäisi saada sanoa minulle: “moi, Dermot”, ei “moi, Isä Byrne”, kun nousisin ylös ja kertoisin tarinani. Olen antanut otteen lipsua viime aikoina. Kyse ei ollutkaan ryypiskelystäni. Se mies, sihteeri, alkoi kertoa kymmenen vuoden takaisesta jutusta. Tytöstä. Näytti kuvankin. Sanoin muistavani: hän kaipasi kovasti huomiota ja keksi koko ajan kaikenlaisia tarinoita. Hän sanoo että sinä kajosit häneen, sihteeri sanoo. Mutta enhän minä Ja voin myös todistaa sen Jopa näinkin pitkän ajan jälkeen Ei, sihteeri sanoo. Et voi. Me maksamme hänelle kolme neljännesmiljoonaa dollaria, Dermot. Joten sinun täytyy alkaa miettiä lomapäivien viettämistä. Vakuutusyhtiö, ymmärräthän. Mutta enhän minä, sanon uudestaan. Ja, ja minähän olen pastori. Meidän täytyy antaa selvä viesti, että teemme asialle jotain, sanoo piispan sihteeri. Emme voi antaa ymmärtää suvaitsevamme tällaista asiaa. Jos pysyt kirkon piirissä, meidän on ilmiannettava sinut poliisille. Mistä, kysyn. Nuorten tyttöjen ahdistelusta, hän sanoo surullisena. Mutta enhän minä, toistin sanomani ja kuulin vinkunan äänessäni. Se kuulosti koiralta, jota potkaisee otettuaan pari liikaa. Koiralta, joka ei ymmärrä, miksi sitä niin kohdellaan. Tämä ei ole reilua, sanoin. Ei niin, hän sanoo. Mutta oikein. Kun pääsen ovelle ajattelen, ettei tässä iässä voi alkaa itkeä, ja pohtien elämän aloittamista alusta ja lisäksi huoneeni työpöydän alalaatikon perällä olevaa Canadian Club -pulloa, sanon, Isä, ajatelkaa hetki sitä, mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa. Piispan sihteeri pudisti päätään. Jos hänen pitäisi touhuta vakuutusyhtiöiden kanssa, hän todennäköisesti uhraisi sinut aivan samalla lailla kuin mekin nyt teemme. Eikä hän hymyillyt.

Kuvat: Wikipedia ja Amazon.com

Report This Post

2 thoughts on “Pehmeästä paketista uskontotaloustieteellisten verkkoresurssien kautta Ikuisiin öihin

  1. elikar

    Uudenvuoden aattoyö ei arvelujeni suuntaisesti ollut kantiltani kovin antoisa osittain muutamien tuttavieni seurassa vellovien juhlijamassojen ja vakiintuneempien ihmisten puristuksessa vaikka sivusinkin jälleen sekä punapäätä että kenties tätä itselleni merkityksellisempää viimeisintä teatterikutsuni saanutta naishenkilöä mutta tällä kertaa minulle ei ollut heidän aikansa ja mielialaani vaikuttivat lisäksi negatiivisesti eräät käymäni lyhyet keskustelut. Sitä seuranneena uudenvuodenpäivänä kävin syömässä erään tuttavani kanssa mainiten tälle mahdollisesti nähneeni vilaukselta aattoyössä myös viime juhannuksen seuduilla tapaamani naisen, jonka jonkinmoisena jälkijuhannusheilana sain tuolloin toimia ja joka myös myöhemmin nimesi minut “teennäisimmäksi tuntemakseen ihmiseksi.” Kävin tuttavani kanssa sen jälkeen erään toisen yhteisen tuttavamme luona ja tämän jälkeen koukkasin heistä ensimmäisen kanssa vielä vilkaisemassa Ylioppilaskylän kupeessa kylpylähotelli Caribian aukioloaikoja ennen kotiin lähtöäni. Hämeenkadulla likellä yliopistoa huomasin edelläni samansuuntaisesti jalkakäytävää kävelevän naisen, joka näytti juuri tuttavani kanssa puheeksi ottamaltani naiselta ja hänestähän sitten todella olikin kyse. Arvasin oikein että hän oli palannut jouluksi Suomeen Australiasta ja hänen liki puolivuotinen aikansa tuolla mantereella tarjosikin meille helposti keskustelun aiheita. Esitin tietenkin vitsaillen peruskysymyksen siitä oliko hän nähnyt siellä kengurun ja olin epätietoinen tavasta, jolla kengurunpoikanen päätyy hedelmöityksen jälkeen emonsa pussiin. Vesinokkaeläimenkin hän oli nähnyt mantereen itärannikolla, jolta sain kertoa hänelle löytyvän myös myrkkypiikin sen samaisen tuttavani mukaan, jonka kera olin ollut liikkeellä ennen häneen törmäämistäni. Sukelluksen harrastajana hän oli myöskin arvaukseni mukaisesti käynyt Isolla valliriutalla kohteessa, jota piti turistien tuhoamana. Ayers Rockin/Ulurun kuuluisan hiekkakivikallion kupeessa puolestaan kuulemma tarjoillaan Auringon laskiessa shampanjaa samaiselle väelle. Minulle tarjoutui nyt ohi kävellessämme tilaisuus näyttää hänelle viitteellisesti työpaikkani sijainti ja sen likeinen dominikaaniluostarin muistomerkki. Olin jo aiemmin maininnut hänelle suuntaavani kotiani kohden kertoen kadun, jonka varrella se sijaitsee, joten kun hän sitten sanoi yllättäen tulevansa myöskin sinne menin toviksi sanattomaksi koska en ollut varma tarkoittiko hän menevänsä johonkin toiseen osoitteeseen samalla kadulla vai aikovansa tulla kanssani luokseni kuten edellinenkin kadulla tapaamani nainen, jota olin mennyt jututtamaan ja jonka episodin myötä olin nyt hieman siistinyt kotiani, mahdollisesti myös osin kertomani kuohuviinipullon viekoittelemana, jonka olin saanut metropoliitta Johannekselta kelpona joululahjana itselleni tai vitsailiko hän kenties kanssani kaksoismerkityksellä. Vihmoi rauhaisasti hieman vettä kaiketi juuri sen säärintaman tuomana, joka eteläisessä Ruotsissa aiheutti hirmumyrskyn voimakkuuksiin nousseita tuulen puhureita mutta seuralaisettarellani oli mukanaan oma sateenvarjo, jonka hän antoi minulle hieman häntä pidempänä pideltäväksi, jotta mahtuisimme molemmat sen alle. Kyseinen vaalea neitokainen vaikutti minua miellyttävästi nyt verevämmältä sekä sanankäyttönsä että puheidensa sisällön suhteen verrattuna aiempaan lakonisempaan tyyliinsä ollen myös iloisemman oloinen kenties Australian vaikutuksesta. Vasta verrattain lähellä kotiani hänen kellonajan vilkaisunsa omasta kännykästään yhdessä puheidensa kanssa siitä että ei ollut paljoa myöhässä viittasi siihen ettei hän ollut tulossa luokseni. Erotessamme risteyksessä, joka oli jouluaaton kiihkeään suutelukohtaukseeni nähden vastakkaisella puolella kortteliani, uskalsin halata häntä toivottaen hänet tervetulleeksi takaisin Suomeen unohtaen samalla sanoa mitään uudesta vuodesta ynnä antaen lisäksi vielä hyvinvoinnin toivotuksen, jota samaa hän toivoi minulle. Sääli että en tullut samalla kertaa pyytäneeksi häntäkin tänä alkaneena vuonna syömään tai esimerkiksi kulttuuririentoihin kanssani vaikka jopa puhuinkin tälle tovin Helsingin Tennispalatsissa esillä olevasta Athos -näyttelystä huomaten sen ja dominikaaniluostarin yhteydessä hänellä luullakseni olevankin arvelemaani enemmän kiinnostusta moisiin sillä taisimme tulla nyt aiempaa paremmin toimeen keskenämme, mihin erheeseeni vaikutti osaltaan mainitsemani toivorikas epätietoisuuteni hänen aikeistaan mutta vahinko ei liene suuri sillä arvelisin törmääväni häneen piakkoin sattumalta jossakin kaupungilla. Näin siis viime juhannuspäivän liepeillä kohdanneet kohtasivat jälleen uudenvuodenpäivänä ja samoin kuin edellisellä kadulla kohtaamallani naisella viime jouluaattona niin myös tällä oli kuulemma ystävä tai ystäviä omalla kotikadullani. 🙂

    Report This Comment

  2. elikar

    Työtoverini uudenvuodenpäivän vietosta puolestansa kertoi Turun Sanomat sitä seuraavana päivänä tähän tapaan:

    Inha sadesääkään ei häirinnyt perinteisen arkkipiispan vastaanoton lämmintä tunnelmaa uudenvuoden päivänä Turun piispantalossa. Arkkipiispa Jukka Paarma kätteli puolisonsa Pirjon kanssa sisälle tasaisena virtana saapuvaa vierasjoukkoa, josta suuri osa oli vanhoja tuttuja turkulaisia, joukossa myös kauempaa tulleita.
    – Olen työmatkoillani eri seurakunnissa saanut kokea niin paljon vieraanvaraisuutta, että nyt oli tilaisuus kutsua heitä vastavierailulle. Muuten olen halunnut pitää tämän vastaanoton kaikille avoimena. Ja hyvin tupa on täyttynyt, arkkipiispa kiitteli.

    (…)

    Pöytäseurana kahvitteleva ortodoksisen kirkon emeritusarkkipiispa, nykyiseltä arvoltaan metropoliitta Johannes yhtyy seurueen kiittelyyn siitä, kuinka piispantalon kaunis sisustus tauluineen ja taideteoksineen on säilytetty entisellään.


    Pohjoismaiden vanhin arvonimi


    Metropoliitta Johannes kertoi saaneensa kirkollisen arvonsa ekumeeniselta patriarkaatilta Istanbulista. Kysymyksessä on virkanimike, joka periytyy Nikean piispoilta 200-luvulta.
    – Vaikka Turun arkkipiispanistuin Suomessa vanha, niin sitä ei ollut silloin olemassakaan, naureskeli metropoliitta Johannes, ja kehaisi olevansa ehdottomasti vanhimman virkanimikkeen haltija Suomessa ja koko Pohjoismaissa.
    Metropoliitta Johannes on ollut myös ekumeenisen patriarkaatin, ortodoksisen kirkon korkeimman hallintoelimen jäsen.
    – Siihen kuului kymmenen hiippakuntaa eri puolilta maailmaa. Me valitsimme piispat ja käsittelimme niin hyviä kuin ikäviäkin asioita.

    Tulevana sunnuntaina hänet voinee nähdä haluttaessa helpohkosti ainakin vilaukselta julkisesti Turun Tuomiokirkossa kristittyjen ekumeenisen Tuomasmessun seremonioiden yhteydessä.

    Arkkipiispan uudenvuodenvastaanotolla isäntäpari Jukka ja Pirjo Paarma toivottavat metropoliitta Johanneksen tervetulleeksi.

    Sopivan tilaisuuden ilmaannuttua viime sunnuntain vastaisessa yössä astuin jututtamaan hetkeksi itseäni miellyttävää ja hiljan esittämästäni teatterikutsusta minua kiittänyttä naishenkilöä hänen työkiireittensä lomaan kysyen tältä ensin hänen omista alkuvuoden kuulumisistaan sekä kertoen sitten eräästä keskusteluohjelmasta, minkä jälkeen tutkailin hänen mielialojaan suhteeni kysymällä emmekö olleetkin puhuneet Prometheus tulinukketeatterinäytelmästä, jonka kerroin saaneen lisää esityksiä. Vastaus oli myönteinen kuten hänen asenteensakin minua kohtaan tulkintani mukaan, jonka tiedon halusinkin saada päästäen hänet sitten takaisin töihinsä toivoen lopuksi että hän voisi oikein hyvin, jota samaa hän toivotti minulle… 🙂 Myöhemmin toisaalla samana yönä tämän käsitykseni mukaan tulevaisuuden kannalta lupaavan keskustelun osin puolivallattoman sosiaaliseksi stimuloimana juttelin vielä erään ystäväni siskona alunperin tutustumani naisen kanssa myöskin Prometheus näytelmästä sekä tapasin sattumalta myöhäisen 1990-luvun vaalean naisystäväni, joka kertoi nyt hymyilevänsä aina minut nähdessään ja jota sain halaillakkin ensimmäistä kertaa sitten noiden aikojen, joiden lisäksi vielä tulevaksi eräoppaaksi kutsumani muussa seurassa ollut nainen hakeutui toviksi seuraani hakien kontaktia tarttumalla ojentamaani käteen kehoittaen minua pitämään hauskaa… 🙂 Tällaisten muistojen ja lupaavien vaikutelmien sosiaalisesta keitoksesta aion heilahtaa täksi viikonlopuksi Helsinkiin.

    Report This Comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *