The Sentinelin bolshevismista sakraalivirkahierarkian huipulle ja sieltä sekulaarikanonisaatiokandidaatin kautta kuolonkellokohtalotoveruushuumoriin

Taannoin muuan tuttavani mainitsi minulle eräästä mieleensä juolahtaneesta sangen humoristisesta vaikkakin melko arveluttavasta analogiasta liittyen muinaiseen The Sentinel tietokonepeliin, jonka ystävä minustakin monen muun lailla aikoinaan varsin nopeasti kehkeytyi sen saatua mainetta alan julkaisuissa ja tultua lanseeratuksi commodoreuniversumiin, mikä puolestansa nyt toi mieleeni sen ilmestymisen aikaisen oman ensisijaisen assosiaationi tuosta atraktiivisesta abstraktia kuvataideteosta muistuttavasta elämystuotteesta. The Sentinelin perusajatukseen kuului nousta pelihahmon katsojaperspektiivistä kuvatussa kolmiulotteisessa ruuduista koostuvassa abstraktiksi simplifioidussa kumpuilevassa maastossa yhä ylemmäs kohti taivasta imemällä siellä täällä kasvavien puiden elinvoima itseensä, mikä onnistui haluttaessa vain ottamalla näköyhteys niiden kasvuruutuun ja joista näin saadulla energialla oli sitten puolestansa mahdollista synnyttää tasaiselle maalle kivenjärkäleitä tarvittaessa päällekkäinkin alustaksi samoin luotavissa olleelle muutoin vain paikallaan liikkuneen pelihahmon uudelle keholle kun samalla alueen korkeimmalta huipulta tuota pelaajan kehosta kehoon katseellaan siirtymällä kapuamaa pienoismaailmaa keilasi valppaasti omalla tuijotuksellaan vartijaolento, joka huomatessaan minkä tahansa puuta suuremman minimaalisenkin energiakeskittymän imaisi moisen pois omalla tuijotuksellaan ja redistribuoi sen sitten takaisin alueelle puu kerrallaan, millainen loppu pelihahmoakin uhkasi kohdata ellei pelaaja kyennyt ohjastamaan sitä niin korkealle että saattoi sieltä absorboida kyseisen pelin nimikkovartijaolennon katsekontaktillaan pelikentän näin ratkaisten. Tällainen asetelma toi minulle tietenkin vääjäämättä tuolloin mieleen yksilön kamppailun egalitaristista totalitarismia vastaan, joka yhteiskuntahierarkian huipulta kahlitsi yksilöiden kasvua samalla näin omaa asemaansa turvaten, mikä analogia soveltui tuolloin myös hyvin aikaansa kansandemokratioiden ja niitä kaitseneen Neuvostoliiton lopunaikojen jo alkaessa häämöttää poliittisen reaalitodellisuuden puolella antaen näin pelielämykselle oman lisäviehätyksensä.


Liki parikymmentä vuotta myöhemmin fyysistä päämajaansa välkehtivän Bosporinsalmen ja Hagia Sofian museon tuntumassa pitävän sakraalihierarkian huipulla sattuu kuolemantapaus, joka tavallaan voisi tehdä minulle entistä legitiimimmäksi pitää itseäni osin liki vaikkapa sellaisen Vatikaanin entisen huippuvirkamiehen kuin Stanisław Dziwiszin nykykollegana hänen aiempaan vakanssiinsa nähden ja jota myös leikilläni tässä katsannossa muiden kiintoisien hahmojen ohessa bongailin viime pääsiäisenä erään televisiokanavan esittäessä paavi Johannes Paavali II:sta tehtyä draamaelokuvaa sillä kyseinen poismeno ylensi työtoverini sakraalivirkahierarkiassa seuraavaksi heti Bartholomeos I:n jälkeen, minkä myötä hän toimisi nyt itse ekumeenisen patriarkan sijaisena kyseisen organisaation omien sääntöjen mukaan jos vain työskentelisi Istanbulissa. Suomalaiset tiedotusvälineet eivät sen enempää ortodoksipiireissä kuin niiden ulkopuolellakaan ole tietääkseni kiinnittäneet ainakaan vielä tähän asemamuutokseen mitään huomiota niiden “vatikanologialle” rinnastaisen Ekumeenista patriarkaattia tarkastelevan “fanarologian” harrastuneisuuden ollessa muutoinkin sangen vähäistä. Fanarin asemaan jatkossa vaikuttanee viime viikonvaihteeessa Turkissa pidettyjen parlamenttivaalien ohessa turkkilaisen tuomioistuimen kesäkuun lopulla tekemä päätös, jonka mukaan Turkin valtio pitää edelleen Ekumeenista patriarkaattia vain kaupungin oman ortodoksiyhteisön johtajana, eikä “yli 300 miljoonan ortodoksikristityn henkisenä johtajana” kuten Aamun Koitto 14-15/2007 asian ilmaisee omassa uutisessaan siitä sekä vaatii patriarkalta yhä Turkin kansalaisuutta ynnä pitää suljettuna Halkin uskonnollista seminaaria. Aamun Koitto sitatoi tuomioistuimen päätöstä suoraan omat tuumintani patriarkaatin potentiaalisesta tulevaisuudesta helposti mieleen tuoden: “Patriarkaatti, jonka on sallittu pysyä Turkin maaperällä (tarkennettu painotus), on Turkin lakien alainen. Patriarkaatin vaatimuksille ekumeenisuudesta ei ole olemassa mitään perusteita.”

Sekulaarimmalla sektorilla monesti aiemminkin suitsuttamani Kimmo Pietiläinen on lyhyessä ajassa lisämeritoitunut silmissäni sekä kääntämällä että julkaisemalla itse Terra Cognita tietokirjakustantamonsa kautta aiemmin sivuamieni ja paikkansa ansaitsevien Richard Dawkinsin Jumalharhan & Daniel C. Dennettin Lumous murtuu kirjojen ohessa myös Sam Harrisin Uskon lopun, joista jälleen kertauksena todettakoot että oma analyysini niiden aiheesta muistuttaa monessa kahta ensimmäistä vaikkakin johtopäätökseni lienevät niitä keskimäärin neutraalimpia muistuttaessani ötökkäkammottomasti uskontojen potentiaalisista symbioottisista hyödyistä.

Lueskellessani edellistä Turun Sanomien viikkoliite Extran Kysy luonnosta palstaa en voinut olla vähintäinkin hymyilemättä kun esitettyyn yleisökysymykseen siitä mikä aiheuttaa kovan yhtäjaksoisen tikityksen kustavilaisen hirsitalon ullakolla tarjottiin vastaukseksi puunkaivajiin kuuluvan mustan keltatupsuin varustetun kovakuoriaislajin eli kuolemankellon (Hadrobregmus pertinax) koiraiden aikaansaamaa ääntä kun ne lyövät päätään seiniin houkutellakseen naaraita parittelutarkoituksiin sillä moinen lienee monesta tuttua myös nisäkkäitten maailmasta… 😉

Kuvat:Wikipedia, Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkaatti, Terra Cognita ja Pohjois-Pohjanmaan korjausrakentamiskeskus

Report This Post

3 thoughts on “The Sentinelin bolshevismista sakraalivirkahierarkian huipulle ja sieltä sekulaarikanonisaatiokandidaatin kautta kuolonkellokohtalotoveruushuumoriin

  1. EIK

    Turun Sanomien ykköspääkirjoitus 15.12.2008:

    Adventtiaika johdatti Venäjän kirkon tienhaaraan

    Kun Venäjän ortodoksisen kirkon johto tammikuun viimeisinä päivinä kokoontuu valitsemaan uutta patriarkkaa, yksi vahvimmista ehdokkaista on metropoliitta Kirill. Kaliningradin ja Smolenskin metropoliitta Kirill nousi Venäjän ortodoksisen kirkon väliaikaiseksi päämieheksi Aleksi II:n kuoltua joulukuun alussa. Metropoliitan aseman lisäksi Kirillin ehdokkuutta korostaa se, että hän vastaa Venäjän kirkon korkeimmassa johdossa kansainvälisistä suhteista.

    Juuri kansainvälisiä suhteita ovat koskeneet monet niistä korulauseista, joita on kuultu Aleksi II:n elämäntyötä luonnehdittaessa. Sanat ja teot asettuvat kuitenkin armottomaan ristiriitaan, kun muistetaan, että Venäjän ortodoksinen kirkko jäädytti äskettäin suhteensa Kirkkojen maailmanneuvostoon. Suuttumuksen syy on lähellä sekä Suomen luterilaisia että maamme ortodokseja, sillä Moskovaa ärsytti se, että Kirkkojen maailmanneuvosto on omaksunut rakentavan ja asiallisen suhteen Viron apostoliseen ortodoksiseen kirkkoon, joka on eri kuin Venäjän ortodoksisen kirkon virolainen hiippakunta.

    Vaikka suomalaisia luonnollisista syistä kiinnostaa ensisijaisesti Viron evankelis-luterilaisen kirkon asema ja tulevaisuus, olisi syytä nykyistä seikkaperäisemmin ja syvällisemmin tuntea myös Viron apostolisen ortodoksisen kirkon tilannetta.

    Samoin kuin Venäjän politiikan putinilaista komentoa on leimannut nationalismin jatkuva kasvu, samoin Venäjän ortodoksisen kirkon korkeimman johdon linjanvetoja ovat ohjanneet paitsi kansallismieliset asenteet myös kansalliskiihkoiset äänenpainot. Niin paradoksaalista kuin se onkin, Venäjän ortodoksinen kirkko on puolustanut jopa Tshetshenian sotia. Suomalaisetkin asiantuntijat ovat oikeutetusti huomauttaneet, että Moskova ei ole luopunut päämäärästään toimia Konstantinopolin asemesta ortodoksisten kirkkojen johtajana.

    Jos Moskovan patriarkaatti pyrkii ulkomailla kasvattamaan nykyiselle Venäjälle lojaaleja uskovia, se rikkoo herkästi niitä periaatteita, joiden mukaan lähetystyö toisen samanuskoisen kirkon alueella ei noudata hyväksyttyä kaanonia. Tämä seikka koskee suoraan myös Suomen ortodoksista kirkkoa, jonka alueella on viime vuosina esiintynyt Moskovasta johdettua toimintaa. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin asiakirjoilla tulisi kuitenkin olla ensisijainen arvonsa ja asemansa kaikessa Suomen alueella tapahtuvassa ortodoksisessa toiminnassa.

    Turkulaisille erityisen tuttu Nikean metropoliitta Johannes kiinnitti hiljattain Suomen ortodoksien Aamun Koitto -lehdessä huomiota siihen, että Viron apostolisen ortodoksisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon virolaisen hiippakunnan suhteet ovat jatkuvasti säilyneet ongelmallisina Moskovan avoimien painostustoimien takia. Johannes tähdentää perustellusti, että suomalaisesta näkökulmasta tavoitteena on oltava sekä pohjoismainen ortodoksinen kirkkoyhteys että rajat ylittävä yhteistyö, jossa myös virolaisilla ortodokseilla on luonnollinen kotipaikkaoikeutensa.

    Nousipa Venäjän ortodoksien päämieheksi metropoliitta Kirill tai kuka muu tahansa, uuden patriarkan vaateliaana tehtävänä on vahvistaa todellista venäläistä hengellisyyttä ja samalla luoda rakentavaa kansainvälistä yhteistyötä kaikkien osapuolten arvoa ja itsemääräämisoikeutta kunnioittaen. Uusi patriarkka joutuu paljon haltijaksi sekä laajalla Venäjänmaalla että kansainvälisesti; siksi Moskovan kirkollinen johto on nyt merkittävässä tienhaarassa.

    Report This Comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *