Onnenlohikäärmeen uudesta tulemisesta Muinaistulien yön kautta Sevetin muistoihin

Viime keskiviikon työmatkallani työtoverini kanssa läpi kaupungin vitsailin tälle Yleisradion Pasilan lähetyksen katkeamisen aiemmin aamupäivällä olleen tavallaan kuin luonnon kustantamaa mainosta juuri ennen tuona iltana alkaneelle Jericho televisiosarjalle moisen kenties valtion kriisitiedotusvalmiudestakin kertovan lähetyskatkoksen jättäessä ainakin mielikuvitusrikkaille tummemmalla huumorintajulla varustetuille turkulaisille tilaa hetken spekuloida Helsingin kohtalolla vastaavahkosti tuon sarjan tapahtumien kanssa, jossa myöskin yhteydet katkesivat sarjan nimikkokaupungista ulospäin sienipilven kohotessa horisontista hieman samantapaisesti kuin pääkaupunkiseudulle iskeneen ukkosmyrskyn pilvet ainakin nyt jälkeenpäin ajatellen vertauksessani. 😉 Mainitsin tuolloin vielä työtoverilleni keskiviikkoalkuiltana samaisessa ukkosmyrskyn kaupungissa ensi-iltansa näyttämöllä saaneesta Tarinasta vailla loppua, johon itse tulin tutustuneeksi omassa lapsuudessani 1980-luvulla ensin elokuvan sekä myöhemmin sen alkuperäisessä saksalaisen Michael Enden kirjan muodossa ja jonka nukke- ja varjoteatterisovitusta voi siis nyt käydä katsomassa Kanneltalolla aina syyskuun kuudenteen päivään saakka.

Tänä iltana puolestansa eteläiselle rannikolle matkansa suuntaava kulkija voi elokuisen hämärän laskeutuessa nähdä hyvällä säällä meren tummasta pinnasta heijastuvan paitsi kirkkaimpien taivaankappaleiden kajoa ja tuiketta niin myös jälleen niiden kavereiksi syttyvien muinaistulien liekkien leikkiä. Aikoinaanhan ennen keskusvallan lujittumista näille rannoille niillä oli tärkeä puolustuksellinen tehtävä mereltä tulleiden ryöstelijöitten invaasioita vastaan, jolloin moisia sytytettiin varoitustuliksi korkeille kallioille, joita nähdessään lähisaarten asukkaat sytyttivät omansa, mikä järjestelmä paitsi antoi rannikkolaisille aikaa varustautua hyökkäyksiä vastaan asutuskeskuksissa ja sai vesillä olevat hakeutumaan turvaan niin kenties myös ohjasi hyökkääjät kohden varoitustulittomuuttaan yllätettävissä olevilta vaikuttavia muita rantoja, minkä uhka saattoi osaltaan vähentää vapaamatkustajuuden mielekkyyttä tuossa järjestelmässä sitä näin ylläpitäen. Nykypäivänä Muinaistulien yössä on kyse vuosittaisesta tapahtumasta, jossa tulia sytyttävät niin matkailuyrittäjät omissa keskuksissaan toisistaan joissakin tapauksissa hyötyen kuin epäkaupallisemmatkin tahot. Itse olen harkinnut mahdollisesti lähteväni katselemaan niitä joko matkustajalaiva Rudolfinalta tai sitten Liedon Vanhalinnan rinteiltä, josta löytynee muutakin ohjelmaa kuin itse tulen sytyttäminen ennen pitkin Aurajokea lipuvien näytelmän vihulaisten virkaa hoitavien melojien saapumista paikalle.

Näinä päivinä on tullut kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun olin vaellukseni päätteeksi saapunut suunnitelmieni mukaisesti Sevettijärven kolttien pariin ja kuten silloinkin niin tänäkin viikonloppuna sen pohjoisilla hiekkarannoilla vietetään Trifon Petsamolaisen juhlaa, mikä sekin yhdistää toisen työtoverini heidän maailmaansa kuten voi päätellä vaikkapa tuoreesta metropoliitta Panteleimonin kirjoittamasta Oulun ortodoksisen hiippakunnan historiikista Ortodoksiaa pohjoisessa:

Suomen ortodoksinen kirkko on aina yrittänyt muistaa kolttakansan olemassaolon, arvostaa heidän omintakeista kulttuuriaan ja tukea heitä arjen kysymyksissä. Kirkkokuntaan vuonna 1969 valittu apulaispiispa sai virkanimekseen Lapin piispa juuri kunnioituksesta kolttakansan ortodoksisia juuria kohtaan. Myös Helsingin piispana ollessaan metropoliitta Johannes otti aktiivisesti osaa kolttien elämään ja oli usein nähty ja pidetty vieras heidän keskuudessaan. Johanneksella oli Lapin elämästä jo aiemmin käytännön tuntemusta. Hän toimi 1950-luvulla usean vuoden ajan opetustyössä Lapin alueella. Lapin seurakunnan kuuluessa Helsingin hiippakuntaan metropoliitta vieraili kolttien parissa ainakin kaksi kertaa vuodessa – Sevetin praasniekassa elokuun viimeisenä sunnuntaina ja pyhän Trifonin joulukuisena muistopäivänä.

Kuva: Wikipedia

Report This Post

One thought on “Onnenlohikäärmeen uudesta tulemisesta Muinaistulien yön kautta Sevetin muistoihin

  1. elikar

    Ei vienyt paljoakaan aikaa päästyäni vitsailemasta ikäänkuin täydentävästi eräälle ystävälleni sanomalehtimediassa tuoreen keskiaikaista keittiötä kuvaavan kirjan pohjalta esitettyyn väitteeseen kyseiseen ajanjaksoon nykyään toisinaan liitetyn pejoratiivisen leiman tarttumisesta myös käsityksiin sen kulinaristisesta tasosta toteamalla moisen leiman sylttytehtaan löytyvän jälleen tasavaltalaisten suunnalta kun jo pääsin huvittelemaan samansuuntaisesti toteamalla laillani muinaisesta omasta demokraattisesta taustastaan erkaantuneen Björn Wahlroosin kartanokekkereillään pitämien ja siellä myöskin visitoineen Ruotsin kuninkaan aiemmin käyttämää vaatekappaletta imitoivien punaisten housujen olevan merkki hänen feodalismiin kallellaan olevista asenteistaan ainakin osin kaiketi hieman huumorimielellä ennen molempien iltapäivälehtien tarttumista viime viikonloppuna samaan teemaan. Tämän viikon alkaessa puolestansa Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla oli Jussi Tossavaisen kirjoittama lastenteatteriarvostelu Tarinasta vailla loppua, jonka hän toteaa laittavan hieman Michael Enden tarinan mutkia suoriksi mutta onnistuvan “kuitenkin luomaan ja välittämään tunnelmia, jotka ovat kauniita, hauskoja, haikeita ja vähän pelottaviakin” sekä kiittää tuota sovitusta luovuudesta ja esittää vanhan toiveen moisen älykkään nukketeatterin suuntaamisesta rehellisesti aikuisille jo näilläkin main, mihin yleisön kypsymisen tiedän itse olevan monen tuon sektorin taiteilijan omanakin toiveena, jääden mielenkiinnolla odottamaan taiteilijaryhmän tulevia nukketeatterituotantoja. Gdanskinkävijä työtoverini kertoi minulle jo alustavasti hieman visiitistään presidentti Lech Kaczyńskin ja pääministeri Jarosław Kaczyńskin PiS:läiseen kaksoisveljeskratiaan luvaten vielä täydentää myöhemmin valokuvien kera matkakertomustaan kun toinen työtoverini taasen kritisoi minulle yleistäen viikolla tiedotusvälineiden suurempaa kiinnostusta Uspenskin katedraalissa tapahtunutta hiljattaista ikonivarkautta kohtaan suhteessa hänen usealle eri päätoimittajalle kertomaan tänä viikonloppuna pidettävään Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin hierarkkien suureen kokoukseen Fanarissa, jossa hän muiden mukana käsittelee sekä heidän suhdettaan valtiovaltaan niissä maissa, joissa heillä on toimintaa että myös suhteita muihin ortodoksitahoihin ynnä ei-ortodokseihin. Kyseinen uuden presidentin saaneeseen Turkkiin lentänyt työtoverini kuului opiskeluaikoinaan Turussa myöskin Bysantin suuntaan kirjoituksissaan pitkään jonkinlaista viehtymystä tunteneen kulttuuripersoonana tunnetun roomalaiskatolisen Johannes Salmisen kanssa ulkopuolisilta suljettuun keskustelukerho De trettoniin, joka hyväksyi uusia jäseniä vain yksimielisillä päätöksillä, joten tulkoot näin lopuksi sopivasti siteeratuksi Salmisen saamia vaikutelmia Fanarin suunnalta kesäkuun kahdeksannelta päivältä vuodelta 2003 hänen WSOY:n julkaiseman päiväkirjansa Varjo Kiasman seinällä sivuilta:

    “Ortodoksinen patriarkaatti sijaitsee Fener-korttelissa, joka kreikkalaisvaltaisena oli aikoinaan Istanbulin vauraimpia osia. Sulttaanien palveluksessa pankkiireina toiminut pieni fanarioottijoukko oli rikastunut tarumaisesti varsinkin Valakiassa ja Moldaviassa ostamissaan viroissa. Tämä ihanuus loppui kuitenkin lyhyeen, kun Kreikan vallankumous sai sulttaanin kostamaan fanariooteille. Patriarkka Gregorius V mestattiin 1819, ja hänen ruumiinsa riippui kolme päivää patriarkaatin portista keinuen kuin nukke auringossa.
    Nykyisin Fener on pelkkä slummi, ja kreikkalaisten määrä on supistunut kahteen, kolmeen tuhanteen Istanbulin kahdestatoista miljoonasta asukkaasta. Pahin suonenisku siirtokuntaa kohtasi 1955, jolloin – vastauksena siihen miten kyproksenkreikkalaiset olivat kohdelleet turkkilaista vähemmistöä – suurin osa kaupungin kahdeksastakymmenestä ortodoksisesta kirkosta ryöstettiin ja hävitettiin maan tasalle. Taloja sytytettiin tuleen, naisia raiskattiin, hautoja häpäistiin, terrori ajoi tuhansia silmittömään pakoon.

    Nykyinen Patriarkka Bartolomeus elää suhteellisen turvattua elämää, kuvaavaa uudelle ilmapiirille on, että jopa turkkilaisia ääniä on korotettu Hagia Sofian antamiseksi takaisin kristityille! Mutta patriarkalla on uskonnollisena johtajana omat ongelmansa, Balkanin kirkot ovat toivottoman jakautuneita ja suhteet Venäjän kirkkoon lievästi sanoen kireät. Edes Bartolomeuksen kaltainen vahva persoonallisuus ei pysty ratkaisemaan tätä yhtälöä.

    Jumalanpalveluksessa, joka oli menossa patriarkaatin kirkossa oli vain kourallinen väkeä. Ja tämän pitäisi olla ortodoksisen kristikunnan keskipiste! Kauemmas emme voi päästä Vatikaanin meluisasta loistosta. Mutta ulkonäkö pettää Roomassa, Vatikaanikin on menettämässä valtaansa, niin dynaamiselta kuin se viimeiseen saakka yrittääkin vaikuttaa. Parempi silloin olla teeskentelemättä ulkonaisesti, tästä voi mennä vain ylöspäin…
    Silti minulla oli sisään astuessani sama tunne kuin Julianus Luopiolla varmaan on ollut hänen käydessään Dafnen hylätyssä lehdossa Antiokiassa. Sirpaleita, sirpaleita uskonnosta, joka kerran oli hallinnut imperiumeja.

    Bysantti! Miten sinä muistutatkaan kristillistä Atlantista, joka on vajonnut mereen rituaaleineen ja ikoneineen, katoamattomine kauneuksineen. Mutta ehkä Bysantti houkuttelee juuri siksi, että se on ikuisesti ulottumattomissa, upotettu historiaan kuin kimpale himmeästi hohtavaa meripihkaa.”

    Kuva Johannes Salmisesta Helsingin Sanomien jutusta hänen päiväkirjastaan Varjo Kiasman seinällä 25.4.2004

    Report This Comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *