Intialaisemmasta imperiumista & aasialaisista aatteista Maameren tarinoiden kautta pitkin Pomponrahkan pitkospuita syyssuudelmiin

Sangen mukavan lämpöisiltä olivat kasvoillani niin syystuuli kuin suudelmatkin tuntuneet kun tovia myöhemmin sunnuntaisessa aamuyössä päädyin käymään sinänsä myöskin miellyttäviä keskusteluja kahden jo noin kymmenisen vuotta tuntemani naisen kanssa heistä toisen kertoessa minulle työpaikkakuulumisistaan hänen ammattiliittonsa lakkoaikeiden alla minun taas kaartaessa puheissani Ursula K. Le Guinin hyväntahtoisten lohikäärmeiden Maamerelle, jonka tarinoiden filmatisointiin kaavailin tuolloin liki kolme viikkoa sitten yhdeksännen kuukauden ja oman silloisen lomaviikkoni päättää. Muutamia viikkoja ennen näitä tapahtumia Intian itsenäistymispäiväksi kutsutun vuosipäivän kirvoittamat näkemäni kriittiset kommentit saivat puolestaan ajatukseni hakeutumaan toisinaan ohimennen kevyehkösti lavealla pensselillä tietyssä myönteisessä sävyssä mielessäni hahmottelemani kenties eksoottiselta kalskahtavan vaihtoehtoishistoriallisen vision pariin, jossa Ison-Britannian Union Jack -lippu ei olisi koskaan laskenut hulmuamasta tuon imperiumin kruununjalokiveksi kerran kutsutun maharadžojen, nawabien, rajojen ja thakorien maan taivasta vasten veristen nationalististen väestönsiirtojen, sosialististen kokeilujen ja sentralisaation tieltä vaan imperiumi olisi jatkanut vaikkapa kutakuinkin vuosisadan takaisessa muodossansa siirtäen mahdollisesti omaa painopistettänsä tuolle niemimaalle ympäristöineen puhaltaen sille lisää anglosaksisen klassisen liberalismin henkeä antaen näin sen satojen löyhästi feodaalistyyppisin sitein brittikruunuun sidoksissa olleiden pikkuruhtinaskuntien kukoistaa ja kehittyä eteenpäin.

Brittiläinen Intia
Moisen vaihtoehdon mielikuvan erikoisuus varisee hieman muisteltaessa vaikkapa vain vastaavan mantereenvaihdon jo tapahtuneenkin aikoinaan 1800-luvun alussa Portugalin imperiumin siirrettyä Napoleonin vallankumoussotien riehunnan tieltä oman hovinsa Brasiliaan ja unohtaa ei kyseisestä korsikalaisesta puhuttaessa tässä sovi hänen Suomen suuriruhtinaskunnankin syntymiseen osaltaan johtanutta yritystään eristää Iso-Britannia mannermaasulkemuksella, minkäkaltainen tilanne olisi saattanut myös syntyä myöhemmin jos Kolmasvaltakunta ja Neuvostoliitto olisivat jakaneet mannereuroopan jähmettyen sitten omaan keskinäiseen kylmään sotaansa, mikä sekin olisi voinut saada Ison-Britannian kääntymään poispäin Euroopasta oman merten takaisen imperiuminsa puoleen. Hieman vastaavilla ajatuskehitelmillä on tietääkseni leikitellyt S.M.Stirling minulta lukematta olevassa vuoden 2025 neoviktoriaaniseen vaihtoehtohistoriaan sijoittuvassa romaanissaan The Peshawar Lancers, jonka maailman pohjoista pallonpuoliskoa on vuonna 1878 koetellut tuhoisa luonnonmullistus meteorimyrskyn muodossa sillä seuraamuksella, että Ison-Britannian kuningatar Victoria ja hänen pääministerinsä Benjamin Disrael päättivät käynnistää mittavan brittilaivaston toteuttaman eliitin evakuointioperaation pois saarivaltakunnasta imperiumin muihin osiin nostaen näin juuri Brittiläisen Intian sen uudeksi keskukseksi.

Lomani aikana Brittiläisen Intian raunioiden buddhalaisella itälaidalla Myanmarissa kuohui hallituksenvastaisten munkkimellakoiden muodossa ja sen koilliskupeen Himalajan vuorenrinteiden kuningaskunnasta kantautui tietoja alueen horjahtelusta taas piirun verran kohden demokratiaa Nepalin kongressipuolueen taholta kuuluttua ääniä taipumisesta hindumonarkian lakkauttamiseen tasavallan tieltä maolaisten painostuksesta jo ennen sinne kaavailtuja vaaleja. Vaikka suhtaudunkin alueen klassisiin buddhalaisiin ja hindulaisiin oppijärjestelmiin pääsääntöisen kielteisesti niin kiinnitin silti toki myönteisesti huomiotani vastaavasti kuten olen monesti aiemmin tehnyt esimerkiksi kaikenkarvaisten Aabrahamin perillisten kohdalla Myanmarin buddhalaismunkkien ostrakismin harjoitukseen kyseistä valtiota hallitsevaa sotilasjunttaa vastaan tavallaan paradoksaalisesti kieltäytymällä vastaanottamasta sen edustajilta myötäilijöineen almuja elääkseen, mikä kyseisessä oppijärjestelmässä merkitsee ongelmia “sielun uudelleensyntymiselle” käytännössä vähentäen näin buddhalaisten haluja yhteistoimintaan kyseisen juuriltaan omien julistustensa mukaan osin samaiseen oppijärjestelmään toisaalta nojaavan juntan kanssa, mikä yleisemmin tarkasteltuna saattaa siis olla jälleen eräänlainen keskenään suosiosta kilpailevien buddhalaisryhmittymien tuottama julkisten hyödykkeiden tuotantomenetelmä. Delhin maolaisia naxaliitteja vastaan kamppailevan ideologisesti heistä etääntyneen ja omia aiemman politiikkansa jälkiä hindunationalistisen BJP:n sijaan, joka puolestansa saattaa orientoitua ideologisesti jatkossa Turkin nykypäähallituspuolueen lailla entistä enemmän oman kulttuurivyöhykkeensä vastineeksi Euroopan konservatiivipuolueille molempien liepeiltä näin kenties löytyessä myönteisesti vielä liberalistisempaa aatteellistakin kasvupotentiaalia, korjailevan kongressipuoluevetoisen hallituksen avaruusohjelman ilmoitettiin taasen laukaisevan kuuluotaimen pian Beijingin vastaavan jäljessä tiivistäen näin käynnissä olevaa aasialaisvaltioiden kuukilpaa. Näinä aikoina puoluekokoustaan pitävälle Herra Huulle ja hänen koplalleen Kiinan avaruusohjelma on tunnetusti tietenkin yksi niistä nationalistisista tukipilareista tulevien Beijingin olympialaisten sekä Dalai Laman ja Taiwanin kovisteluiden ohessa, joilla he pyrkivät legitimisoimaan omaa valtaansa, mitä tarkoitusta varten myös kungfutselaisuutta on pyritty soveltuvasti revitalisoida puolueen käyttöön. Kungfutselaisuushan esitetään pääsääntöisesti harvoin poikkeuksin hierarkkista yhteiskuntamallia ja Kiinan yhtenäisyyttä tukevana oppina vastapoolinaan usein taolaisuus. Taolaisuuden filosofiseen ydinrakenteeseen liittyy keskeisimmin nyt mainituista aasialaisista aatteista eräänlainen paradoksioppi, joka ilmenee vaikkapa yhteiskuntafilosofisena yleisohjeena parhaimmasta hallitustavasta mahdollisimman vähäisenä hallitsemisena mutta mahdollisesti kielteisesti siinä näkyy toisaalta taikauskoisten elementtien ohessa kenties häivähdys yksilövihamielisyydestä ainakin jonkinmoisena passiivisuuden yltiöihannointina vaikkakaan ei siinä määrin kuin buddhalaisten ja hindulaisten äärikollektivistisissa ihanteissa maailmankaikkeuteen sulautumisineen, jotka eroavat itsemurhakulteista oppirakennelmiltaan pitkälti niihin sisältyvän jälleensyntymisuskon puolesta ja joiden harjoittajat pyrkivät siksi mielestänsä menoillansa eroon näkemyksiensä mukaisesti kärsimyksen täyteisistä lisäelämistään nykyelämänsä hartausharjoituksin. Toisaalta myönteisesti esimerkiksi sinänsä Ursula K. Le Guinin taolaisiin juuriin nähden sopivasti Aasiassa tehdyssä ja melko viitteellisesti lähinnä Maameren tarinoiden kolmanteen osaan pohjaavassa mutta ei hänen teossarjansa arvoisessa ja yleislinjaltaan matalan keskiverrot pisteet elokuvakriitikoilta syystäkin saaneessa animaatioelokuvassa puolustetaan elämistä ja elämää yleensä paradoksaalisesti kuoleman vihollista vastaan rakkauden osoittautuessa siksi oikeaksi tieksi, mikä päinvastaisen ohessa kuulostaa tietysti myös osin kristillissävytteiseltä mutta siis totuusorientoituneen jeesuksettomalta näkemykseltä perusfilosofisella tasolla.

Eräänä syyslomaviikkoni arkiyönä keskustelin ravintolassa minulle ennestään tuntemattoman mieshenkilön kanssa, jonka puheiden alkuosan lievästi erikoisilta kuulostaneet sotilashenkiset osiot miekkosen hyvästä omasta hämäränäöstä hänestä jonkinlaisena vastapainona tietyn aselajin portit itseltään kuulemma aikoinaan armeijassa sulkeneelle punavihersokeudelle lunastivat pian lupauksensa tämän edettyä sinänsä jopa jonkinmoista tietämystä osoittaneisiin ydingeostrategista maailmantilannetta päällisinpuolin käsitelleisiin puheisiin lisävivahdeviitteineen tulevasta kun hän sitten alkoi odotukseni täyttäen puhumaan mielestään näkemistään kristillisapokalyptisistä paralleeleista Raamatun ennustusten ja nykymaailmanpolitiikan välillä vieläpä melko taidokkaasti, mikä ilmeisesti oli ainakin osittain jonkinlaisen saarnaajakoulutuksen siivittämää tarjoten minulle näin mielenkiintoisen aitiopaikan monitasoisen kristillisen manipulaation analysointiin tätä palvelevine omine johdatteluineni ja kysymyksineni eritoten kun kävin välillä huoahtamassa paikalla myös olleen tilanteelle lievästi naureskelleen tuttavani luona. Lopunajan saarnaaja antoi vieläpä varmuutensa ohessa ainakin näennäisen avomielisen ja osin älykkäänkin vaikutelman, miksi olikin melko herkullista mainita hänelle lopulta sekä olevani ateisti että tietystä työpaikastani, joihin yhdessä sisältyvän elämäni erään tiedostamistani monista paradokseista hän oivalsi hetken hämmennyksensä jälkeen ennen kuin jätin miekkosen toisen mieshenkilön pariin, joka puolestansa saattoi olla kiinnostunut tästä toisella tavalla. Muutamaa päivää myöhemmin sunnuntain vastaisena yönä kyseinen paradoksi tai ainakin sen työpuoli herätti jälleen epäuskoisuutta ja naurua samassa paikassa tällä kertaa luokseni hakeutuneessa vaaleassa kohtalaisen viehättävässä minulle aiemmin tuntemattomassa teknismatemaattisluonnontieteellisen sektorin tutkijattaressa. Hän sai lisäksi kuulla lomatiistaina tekemästäni pienimuotoisesta patikkaretkestäni Turun lentoaseman läheisyyteen Pomponrahkan luonnonsuojelualueelle, joka ei lapinkävijäkonkarina tehnyt minuun alueena sanottavampaa vaikutusta paitsi muutamina huippuhetkinä syysauringon paisteessa suoaukean yli kulkeneilla pitkospuilla eteläisen ruskaloiston keskellä. Minä puolestani sain kuulla tuolta naiselta kutakuinkin olevani yksi hänen näkemistään ihannemiehistä jo muutaman vuoden ajalta, jota kommentoin lämpimän humoristisesti kysyen suurinpiirtein keitäköhän ne muut sitten ovat saaden vastaukseksi: “Ettei niitä ole muita.” 🙂 Tämä sai minut osoittamaan melko spontaanisti julkisesti hellyyttä tälle vaaleaverikölle, mitä ei tosin kestänyt kauaa sillä naisen ystävättären huomattua ilmeiseksi hämmästyksekseen kohtauksemme hän katsoi asiakseen saatella tutkijattaren pois luotani…

Kuvat lähinnä Wikipediasta

Report This Post

4 thoughts on “Intialaisemmasta imperiumista & aasialaisista aatteista Maameren tarinoiden kautta pitkin Pomponrahkan pitkospuita syyssuudelmiin

  1. elikar

    Toissa perjantain tapahtumat saivat huomioni kohdistumaan monitahoisesti ilmaston suuntaan aamuvarhaisen tuotua kuulemma hetkeksi valkoisen ensituulahduksen tulevasta talvesta Turun ydinkeskustaan ja kännykkääni kantauduttua sääinformaatiota lämpimämmiltä mailta Azorien saariryhmän suunnalta vanhempieni taholta, johon vastasin kertomalla sekä täkäläisestä kotikaupunkini että sateisempien maiden säätilasta luettuani tuolloin Xanadulla havaitun Titania maahavaintojen tulkinnan perusteella koetelleiden suursateiden yhteydessä ripotelleen tuhatkertaisesti täkäläisiä sadepisaroita suurempia jättimetaanipisaroita, minkä näyn surrealistisuutta luultavasti lisäisi kovin terrasentrisesti orientoituneen sateenpitäjän silmissä paljon Maapalloa pienempi painovoima…

    Se oli myös tietenkin kenties eniten tänä vuonna palkinnonsaajaksi veikatun sääprofeetta elokuvapropagandisti Al Goren kontroversiaalisine ilmastoteorioineen nobelkruunauksen päivä, minkä tulin kertoneeksi ensimmäisenä valkohunnun kotoaan nähneelle työtoverilleni, joka sai saman työrupeamani aikana minulta myös tiedon Kaukasuksen suunnan tuoreista monarkistisista tuulahduksista hänen itse kertomansa mukaan autonkuljettajan vakanssista entisen kuljetettavansa virkaan kohonneen Georgian ortodoksisen kirkon nykyisen patriarkan, Ilia II:n, ilmoittettua ajan olevan kypsä kuninkaan palauttamiselle Georgian valtaistuimelle saaden tälle myös kannatusta sikäläiseltä oppositiolta ja kommentin Helsingissä vierailulla olleeltaruusuvallankumouksen” valtaan nostamalta usein länsimieliseksi kuvaillulta presidentti Mihail Saakašvililtä, mihin ajatukseen työtoverini totesi yleisemmällä tasolla olleensa kerran Kreikassa kuuntelemassa esitelmää, minkä pitäjä oli katsonut siinä kruunun kuuluvan ortodoksikristittyjen oppiin, jonka perustelujen työtoverini muotoili minulle olleen hänestä tietyssä katsannossa epävalidien vaikka samaa mieltä kuulemma itse asiasta olikin…

    Ennen näitä iltapäiväisiä työpaikkakeskustelujani ja niitä edeltävää unipaussiani tulin keskustelleeksi sujuvahkosti samaisen vuorokauden ensitunteina minulle uutena kasvona kuulemma Beetlehemiin matkaavan vasemmistoaktivistittaren kanssa sivuten siinä niin vasemmistolaista laululiikettä kuin myös Afganistanin tilannetta ja syyskuun yhdennentoista päivän merkityksiä kolmena eri vuosisatana jutellen hänen lisäksensä hieman vielä hyväntuuliselta vaikuttaneen Kulttuurintuottajattaren kera. Puhelin heille molemmille sekä Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoista että Iranin vallankumouksen pyörteistä jatkotapahtumineen kertovan Persepolis sarjakuvan meiltä kaikilta tuolloin vielä näkemättömästä mutta kaikkia kiinnostaneesta filmatisoinnista.

    Persepolis elokuvajuliste

    Kuvituksena René Magritten maalaus Golconda, Georgian ortodoksisen kirkon patriarkka Ilia II:n virallinen kuva ja Persepolis elokuvakuvan juliste Wipediasta

    Report This Comment

  2. elikar

    Kävin itsesitten noiden keskustelujeni naisten kanssajälkeen katsomassa viime vuonna kyseisen arvelujeni mukaisesti minua miellyttäneen elokuvan, jota voinee luonnehtia ainakin vasemmistoperspektiiviseksi kasvutarinaksi kahden kulttuurialueen välimaastossa kritiikkeineen niin Teheranin teokraattista nykyhallintoa kuin joitakin euroläntisiä ilmiöitäkin kohtaan ja joka oli myös visuaaliselta toteutukseltaan hivenen odotukseni ylittävä.

    Report This Comment

  3. elikar

    John Laughland puolestansa kirjoitti tämän pian päättyvän syyskuun lopulla The American Conservativeen Tbilisin nykyhallintoon penseästi suhtautuvan retrospektion Kaukasuksen eteläisten rinteiden viimeaikaisista tapahtumista, joiden Gerald Warner taasen omassa kirjoituksessaan Telegraph.co.uk:ssa katsoo mahdollisesti kääntäneen uuden luvun tiellä Georgian kuningaskunnan restauraatioon, minkä arvion punninnalle Alexandre de Tourzel antaa kommentissaan siihen vielä lisätietomateriaalia:

    Bloom Off the Rose

    Georgian “democracy” owes more to Josef Stalin than Thomas Jefferson.

    By John Laughland

    It was when we lifted up the filthy bedcovers that we saw the full extent of the gangrene. Half the man’s leg was eaten away, and he screamed in agony. The women around him wailed too. There was no heating except for a puny electric cooking ring, which glowed dimly in the half-light. There was also no hope: neither this man nor any of his fellow refugees who were housed (if that is the right word) in a derelict building somewhere in the Georgian countryside had seen a doctor for months. Their food deliveries were sporadic. He would die within a matter of weeks.

    This was Georgia in 1999, the year the country joined the Council of Europe, the continent’s main human-rights body. To become a member, countries have to demonstrate that they have democratic governments and the rule of law. Georgia has plenty of these things on paper, but the trappings of Western progress are almost entirely absent. Ordinary Georgians live without electricity or heating for most of the day, in conditions of unimaginable poverty. Yet the country counts as pro-Western because it has been the focus for Western pansionism ever since the end of the Soviet Union, supported to the hilt by Republicans and Democrats alike.

    The wretches who were dying for lack of medical treatment were Georgians who had fled the separatist region of Abkhazia during the first war fought there in 1992. Because of its geopolitical importance as a Black Sea state on Russia’s border and because it is a transit country for the pipeline bringing Caspian crude to the West, Georgia had by then received countless millions in aid for these refugees and for democracy-building and civil-society projects. But the aid had been stolen and the refugees were left to rot.

    Welcome to the country that the West holds up as a beacon of freedom, especially after the recent conflict between the Russian and Georgian armies over the other separatist region of South Ossetia. After the First World War, the Russian empire having collapsed into civil war, the great British geopolitician and strategist Sir Halford Mackinder traveled to Georgia as British High Commissioner to Southern Russia on behalf of the foreign secretary, Lord Curzon. He forced the White Russian commander, General Denikin, to promise Georgia and its neighbors independence because the British wanted to control the Baku-Batumi railway bringing oil from the Caspian to the Black Sea. Following the collapse of the Soviet Union in 1991, the West reacted in exactly the same way toward the Caucasus, and for the same reasons: Mackinder’s American disciples have been focused on Georgia for years as a strategic forward point against Russia and because it is the main
    transit country for the Western-built Baku-Tbilisi-Ceyhan oil pipeline.

    Yet Georgia is not only the country that gave the world Stalin and his most violent henchmen, notably Lavrenti Beria and Grigory Ordzhonokidze. It is a country whose current first lady proclaimed that her husband was a worthy inheritor of those brutes. In 2004, Sandra Roeloffs, the Dutch wife of pro-American president Mikheil Saakashvili, told a newspaper in her home country, “Georgia has produced strong leaders: Stalin, Beria, Gamsakhurdia [the post-Soviet leader], even Shevardnadze before he became addicted to power. They looked further than Georgia alone. My husband does the same. He fits in the tradition. This country needs a strong hand. It is extremely important that respect for authority returns. I think my husband is the right person to frighten people.”

    Georgia certainly has a reputation for brutality. Following Russia’s descent into anarchy under Boris Yeltsin during the 1990s, Russian mafia godfathers typically used thugs from the Caucasus for their protection rackets and as business partners. “Georgian” and “Caucasian” now have the same resonance for people in Russia as “Sicilian” used to have for Europeans and Americans—the very epitome of violent clannishness and ruthless gangsterism. Indeed, the West’s cultivation of mafia states like Georgia and Kosovo recalls the alliance the Americans concluded during the Second World War with organized crime in Sicily in order to fight Mussolini. The look cultivated by most Georgian men—five o’clock shadow and a black leather jacket—does little to correct the caricature.

    The country’s political history in the 17 years since the collapse of the USSR has been almost exclusively violent. The Georgian nationalist Zviad Gamsakhurdia was overthrown in 1992 after a civil war with the two separatist regions. He was replaced by James Baker’s old friend Eduard Shevardnadze, the former Soviet foreign minister and long-time Communist Party boss in Georgia, who returned to his native land after the collapse of the USSR to take up his old job. Shevardnadze was showered with praise by Western leaders, Left and Right alike, up until the moment when he was overthrown in the Western-orchestrated “Rose Revolution” at the end of 2003, after which he was denounced as a corrupt dictator.

    More Western praise was immediately lavished on the new tough man in Tbilisi when he was confirmed in office after winning over 95 percent of the vote in the presidential election, a tally of which Saddam Hussein would have been proud. This applause came in spite of the fact that Saakashvili obviously had a penchant for violence. On Jan. 12, 2004, shortly after the Rose Revolution but before he officially became president, Saakashvili said that he had given orders to the police to open fire on any prisoners who started disturbances. He also said, “We shall liquidate all bandits, as a class.” Later that year, in August, he announced that he had given orders to his navy to shoot at all ships that violated Georgia’s territorial waters, including cruise ships carrying tourists to Abkhazia. (The Black Sea is a popular holiday destination for Russians.)

    As soon as he seized power, Saakashvili’s regime unleashed an orgy of arrests of officials. In the name of that old Communist chestnut, an “anti-corruption campaign,” hundreds were rounded up. For months, Georgians were treated daily to live broadcasts of ministers, officials, and judges being bundled into police cars in the middle of the night. No doubt some Georgians relished the sight of the mighty falling, but many probably feared that one day they might get the 3 a.m. knock on the door themselves.

    This was all lapped up by Saakashvili’s cheerleaders in the Western media. The Georgian president has indeed achieved extraordinary success in presenting his fiefdom as a Jeffersonian paradise. This is partly due to Georgia’s use of operatives in Washington, such as John McCain’s foreign-policy adviser Randy Scheunemann, and a PR firm in Brussels. But more importantly, it is the result of a virulent form of Western self-delusion. Faced with seemingly intractable domestic problems, in which different political actors have to be balanced, Western states like to indulge in occasional but dangerous flights of foreign-policy escapism. We imagine that we can free subject peoples with our bombs. The image of a victim nation has now become an easy psychological trigger that can be applied indiscriminately to Bosnian Muslims, Iraqis, and now Georgians. These unknown peoples and nations are but a blank screen on which we project our fantasies. Our image of
    them says much more about us that it does about reality.

    One prominent BBC reporter, for example, lauded the Georgian officials in leather jackets as “the most photogenic government in the world” and gasped at the dynamism of the new chief prosecutor, Irakli Okruashvili, and at the way ordinary citizens were invited to register denunciations on the “corruption hotline.” This was true “people power” in action, he enthused—evidently unaware of the Stalinist resonance of what he was describing.

    Silence, not enthusiasm, was the reaction, however, when the wheel of fortune turned three years later and Okruashvili fell out with Saakashvili and started up his own opposition party. On Sept. 25, 2007, Okruashvili told a press conference, “The style of Saakashvili’s governance, which has gone beyond the limits, has made dishonesty, injustice and oppression a way of life. Everyday repression, demolition of houses and churches, robbery, ‘kulakization,’ and murders, I would stress, murders, have become common practice for the authorities.”

    Okruashvili specifically alleged that Saakashvili had told him to get rid of Badri Patarkatsishvili, a Georgian-Jewish millionaire tycoon living in England, “the way it happened to Rafik Hariri.” Patarkatsishvili was a media baron who initially supported Saakashvili’s regime—notably through his TV channel, which he ran in joint venture with Rupert Murdoch—but who later became disillusioned following the death in suspicious circumstances of the prime minister, Zurab Zhvania in 2005. Okruashvili also suggested that Zhvania had been the victim of a politically motivated murder.

    The government’s response to Okruashvili’s press conference and bid for political power was to throw him into the central prison in Tbilisi. By Oct. 8, he had recanted. A videotape of his interrogation was broadcast on TV. Okruashvili, visibly distressed and sinking into long pauses, accused himself of the crimes of extortion and racketeering that had been used to arrest him, exactly as the defendants at the Moscow show trials in the 1930s did. He denied each of the original accusations he had made on Sept. 25 and claimed that he had made them purely for personal political gain. He had evidently been tortured.

    It did not take long for the political situation in the country to spiral out of control. Okruashvili’s arrest caused large demonstrations against the Saakashvili government in early November. Vast numbers of heavily armed police were deployed to crush the revolt, and the demonstrators were severely beaten. Even though TV shots of this were broadcast on CNN, Saakashvili continued to be lauded as a democrat. The regime proclaimed a state of emergency, the government was reshuffled, and new presidential and parliamentary elections were held in January and May, in the latter case on the basis of a hastily rejiggered electoral law. Even the normally supine Organization for Security and Cooperation in Europe, whose support for Georgian brutality since 1992 has been wicked, had to admit that both campaigns were marred by widespread intimidation, violence, and ballot-stuffing. Saakashvili was re-elected by 53.5 percent, just enough to ensure that there was no
    second round. And Badri Patarkatsishvili did indeed die of sudden heart failure on Feb. 12, aged 52, as Okruashvili had predicted, after leaving a meeting with a prominent Russian oligarch living in London and his lawyer, Tony Blair’s former attorney general. (The police initially treated his death as suspicious, but in the end no prosecutions were brought.)

    It was against this background of rising political instability and plummeting political fortunes that Mikheil Saakashvili launched his midnight onslaught on South Ossetia on Aug. 7. He evidently thought, like the Argentine generals who invaded the Falkland Islands in 1983, that a short war of national liberation would boost his flagging support. He miscalculated. Dick Cheney may have flown to Tbilisi to promise again that Georgia will soon join NATO in spite of the defeat and to commit forces to restoring Georgia’s territorial integrity, but Cheney will be out of a job by next January and so his promises are not worth much. And judging by the swiftness with which political justice is executed in Georgia, Saakashvili—who has probably now caused Georgia to lose her two secessionist regions forever—may soon follow him into early retirement, or worse.

    Demoralised Georgia may renew itself by restoring its monarchy

    Gerald Warner at 20, 2008 – Telegraph.co.uk

    As war-torn Georgia struggles to assert its sovereignty and redefine its identity, there is now a growing possibility that the country may have recourse to an option that has been simmering on the political agenda for the past 18 years by restoring its ancient monarchy and recalling the head of the Bagration dynasty to the throne.

    Even before the Russian invasion this proposal was being canvassed within the past year. The Bagration dynasty is more than a thousand years old and was forcibly removed from the Georgian throne by Russia in 1801. The Georgian people never consented to the abolition of either their monarchy or their national sovereignty.

    When the Soviet Union collapsed and Georgia declared independence, one of the earliest proposals for a constitutional settlement was the restoration of the monarchy. In 1991 the Georgian government and parliament officially recognised Prince George Bagration-Moukhranski, formerly well known as a racing driver, as head of the royal house. The fact that they took the trouble to do so demonstrates that the monarchy was a substantive political issue.

    During the civil war and general turbulence that ensued, the monarchic question was sidelined, though it never completely disappeared. Opinion polls showed wildly fluctuating public opinion on a restoration, varying from 2 per cent support to 45 per cent (with only 29 per cent opposed). A succession of authoritarian presidents – Gamsakhurdia, Shevardnadze and Saakashvili – provoked a backlash against the power of the presidency. Lately the opposition parties have adopted the slogan “Georgia without a President.”

    Democrats have been talking about monarchy on the British model and citing the example of King Juan Carlos in Spain to prove the practicability of a restoration. What brought things back to the boil, however, was a sermon preached by the head of the Georgian Orthodox Church, the Patriarch Illia II, on October 7 last year, in which he publicly called for the restoration of the monarchy as the “desirable dream of the Georgian people”. That led to the question being debated in parliament.

    Now the situation has been radically transformed. Mikheil Saakashvili is badly discredited. The nation may, for the moment, be rallying around him as a symbol of national identity, but that effect will not last long. His was the only political party in Georgia unambiguously opposed to a restoration, but it has little credibility now. In a time of defeat and suffering people are turning to the church, which is royalist.

    Georgia has no military options against Russia, its economy has been devastated, it lacks diplomatic leverage. Yet there is one politico-cultural gesture it could make to renew itself, to reassert its national identity, to unite around a non-partisan symbol, and that is to restore its monarchy. The fact that it was originally abolished by Russia would give added meaning to this act of constitutional renewal.

    The acknowledged head of the royal house, the de jure King George XIV, died earlier this year; but his 32-year-old son Prince Davit could be called to the throne of his ancestors as David XIII. This could be the holistic reinvention of itself this unfortunate nation needs.

    Alexandre de Tourzel kommentissaan Gerald Warnerin kirjoitukseen

    The monarchic restoration was considered by various royalist groups throughout the 20th century. Although Georgia’s politics has been taking place in the framework of a presidential republic since the nation regained its independence from the Soviet Union in 1991, the debate on monarchy, particularly its constitutional form, has never actually ceased. The issue came up most recently amid a political crisis in late 2007. But just few months ago, the Patriarch of the Georgian Orthodox Church had supported once more the restoration. There are some twenty members of the Bagration royal family living in Georgia now, in times of the communists around 13 were assassinated. Most Georgians still have a great deal of respect to their “royals”, most of them lived in France, England, Spain and the USA and had a wonderful education. Their patriotism is beyond doubts, Princess Irina Bagration Mujrani, née Princess Orbeliani and her sister Princess Alexandra
    Chavchavadze are right now in Tbilisi coping with the humanitarian crisis provoked by the invasion of Russian troops to Georgia. Their cousin the so-called Grand Duchess Maria Vladimirovna Romanov of Russia (daughter of Princess Leonida Bagration), had spoken last Sunday with Patriarch Aleksey, with whom she has excellent relations, and he promised her to use all his influence to stop the war in Georgia with the withdrawal of Russian troops. HH Aleksey II has a great deal of influence with the Russian “Big Boss”, Vladimir Vladimirovich Putin. Would be a good idea if they can resolve the question, through a restoration of the twice millenary monarchy of Georgia, which is still very popular in Georgia. I mean, quite obviously, a constitutional one. Georgians will never forget that in 1924 and during the toughs times of WW2 were members of the Bagrationi family who supported them and lead them, but they were unsuccessful due to the bloody reprisal from
    the Bolsheviks and Stalin later on.

    Report This Comment

  4. EIK

    Yleisradio uutisoi eilen otsikolla “Intian kuulento jatkui onnellisten tähtien alla” seuraavastiNew Delhin hallituksenavaruusohjelman tuoreesta huippuhetkestä:

    “Intialaisen kuuluotaimen laskeutuja on saapunut Kuun pinnalle. Intian avaruusjärjestö kertoo laskeutumisen tapahtuneen viiden jälkeen illalla Suomen aikaa, puolisen tuntia sen jälkeen kun laskeutuja irtosi Kuuta kiertävästä Chandrayaan-1 -luotaimesta.

    Laskeutuja vei mukanaan kolme mittalaitetta. Sen videokamera välitti kuvaa laskeutumisesta Intian avaruusjärjestön komentokeskukseen.

    Avaruusjärjestön johtaja Madhavan Nair kuvasi uutistoimisto AFP:n mukaan laskeutumista täydelliseksi.

    – Intia on nyt saanut oman lippunsa Kuun pinnalle, Nair sanoi.

    Intia laukaisi Chandrayaan-1-kuuluotaimensa kolmisen viikkoa sitten Etelä-Intiassa sijaitsevasta Sriharikotan avaruuskeskuksesta. Luotaimen tehtävänä on Kuun kemiallisten ja geologisten ominaisuuksien kartoittaminen.

    Intia kaavailee miehitettyä kuulentoa

    Intia on kolmas Aasian maa, joka on lähettänyt luotaimensa Kuuhun. Japani laukaisi omansa viime lokakuussa, ja kuukautta myöhemmin myös Kiina.

    Intialla on kunnianhimoinen kuuohjelma. Seuraava luotain, Chandrayaan-2 laukaistaan suunnitelmien mukaan vuonna 2012. Miehitettyä kuulentoa Intia kaavailee vuoteen 2020 mennessä.”

    Ukko Kuun silmävaiva

    Report This Comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *